Onpas viimeisestä kirjoituksesta kulunut aikaa! Mutta onneksi Tiilikainen on ottanut asiat rauhaisasti eikä hötkyillyt uusien asioiden kanssa. Eli hän ei ole oppinut viime viikon aikana kävelemään tai nukkumaan yöt läpeensä. Suurin Mullistus Lutikan elossa lienee keväthaalariin ja -hattuun sonnustautuminen. (Mikä aiheutti hymyn huulille - vissiin on kevyt olo verrattuna toppauksiin.)
Ainiin, sen verran Tillikainen on liikkumista petrannut, että osaa kiivetä portaiden alarappuselle. Pian pitää alkaa porttivahdiksi. Myös seisaalta laskeutumista hän on treenannut ja se sujuu kohtuullisen sujuvasti näin: Tilli siirtää seisoma-asentoa niin pitkälle takakenoon eli hiissaa varpaita kauemmaksi tuesta, että yltää ottaan kädellä tukea lattiasta ja sitten päästää tuesta irti. Näppärä likka.
Tilli kävi tsekkaamassa miltä maisemat näyttää alaportaalta ja on matkalla alas.
Ja asiasta toiseen: Jestas että Nahkakuulasta lähtee ääntä! Varsinkin iltapuuron aikaan! Silloin tyypistä ei näy kuin kaksi alahammasta ja vimmatusti heiluva kitapurje kun hän karjuu. Pää punaisena. Ei edes vedä henkeä. Huutaa vaan niin maan perjeleesti. Vähäksi aikaa hän hiljenee kun käteen työntää jonkun oudon esineen, mutta kohta tulee taas huutoa ja harhautuskelu lentää kaarella huitsulan nevadaa kohti.
Mutta on tuo meidän Nahkakuula niin ihana kun hän on alkanut olemaan hellä. Painaa posken poskea/olkaa/rintaa/kättä vasten ja nojaa hetken. On ihan aiiii. Ja sitten katsoo silmiin ja hymyilee sydämensulattavaa hymyä. Oi, kuinka Tilliä rakastankaan. Hän on Sydämeni Käpy. <3
1 kommentti:
ruma lapsi
Lähetä kommentti