29. maaliskuuta 2008

35+4

On jotenkin seesteinen odotusolo. Outoa. Osittain johtunee siitä että Miehellä on talviloma. Laskettuun aikaan on kuukausi ja se vilahtaa nopeasti ohi. Sen jälkeen ei sitten olekaan seesteistä, varsinkaan jos Beibe ei synny ennenkuin pakotetaan. Toivottavasti siihen ei tarvi mennä. Olisi aivan mahtavaa kokea ihan luonnollisesti alkava ja etenevä synnytys.

Vaatekaupoissa on kuolettavan söpöjä ihimisen alakujen kuteita. Oon toistaiseksi vaan hiplannut ja ihastellut, mitään en ole Tulokkaalle ostanut. Vaikka voisihan sitä edes yhden asun hommata hänelle, yhden ihan ikioman jota ei kukaan muu ole käyttänyt. Olisihan se vaan reilua, koska sitten kun palaudun lähemmäs normaalimittoja, niin meinaan ostaa MONTA ihan ikiomaa uutta asua itselleni!!! On tod tullut hiplattua ja ihasteltua muitakin kuin vauvan vaatteita nääs.

26. maaliskuuta 2008

35+1

Meikä on jo vuorokauden verran ollut Virallisella Äitiysvapaalla. Ou jee! Siitäköhän johtuu, että ajatuksissa on alkanut pyöriä the synnytys. Alkaakohan se ihan itsekseen? Kauankohan se kestää? Pääsenköhän tällä kertaa ammeeseen niinkuin kovasti haluaisin? Ajatuset on askaroi synnytysasennoissa, kipulääkkeissä, kätilöissä, eppareissa, imukupeissa, sairaalakaavuissa, jälkivuodoissa... Ja kaikkein suurimpana kysymyksenä on tietysti että onhan Vauva terve ja miltäköhän hän näyttää.

Kopsaanpa tähän muistin virkistykseksi pari vuotta sitten kirjoittamani esseen Esikoisen maailmaantulosta.

----------------------------------------------------

Keskiviikkoaamuna, 8.3.2006 klo 9.20, rv 42+0, tärisimme Miehen kanssa jännityksestä OYSin synnytyspolilla. Olimme varmoja, että yliaikakontrolli on vain kontrolli ja meidät passitetaan takaisin kotiin odottamaan synnytyksen luonnonmukaista alkamista. Toisin kuitenkin kävi: käyrien ottamisen ja sisätutkimuksen ja ultraamisen jälkeen saimme kuulla, että emme lähtisi sairaalasta mihinkään ilman Vauvaa! Haa! Sulosointuja korville! Raskaus oli kuulemma selvästi yliaikainen; lapsivesi oli vähentynyt reilusti ja istukka osoitti kalkkeutumisen merkkejä. Vauvan kooksi lääkäri arvioi 3500g.

Minut köörättiin osastolle, sain punkan ja sairaalakamppeet. Vyöt ynnä anturit köytettiin jälleen vatsani ympäri ja kone piirsi graafeja. Pienen pieniä supistuksiakin oli havaittavissa, muttei mitään huomionarvoista. Koska vauvan syke oli hyvä, sain puolikkaan Cytotecin kielen alle sulamaan. Ensimmäisellä lääkityksellä ei ollut juuri mitään vaikutuksia, Supparit kovenivat hetkellisesti, mutta loppuivat sitten lähes kokonaan. (Tässä välissä söin lounaaksi eksoottista punajuuri-herkkusienikastiketta keitinpottujen kera. Maistui aika omituiselta.)

Tapoimme Miehen kanssa aikaa pelailemalla seurapelejä, aika alkoi käydä pitkäksi seuraavaa lääkeannosta odotellessa. Sitä seuraavaa satsia saikin odotella. Piirturin väpättävä viisari ei suostunut piirtämään oikeanlaista käyrää, joten en saanut uutta lääkettä ennen kuin illalla seitsemän korvassa.

Munttasin suklaata ja makasin kyljelläni, koska Beiben sydänäänet osoittivat supistusten aikana hienoista laskua. Kello 22:45 olin hetkittäin jo melko kipeä. Sain hoitsulta pari särkylääkettä ja puolikkaan nukahtamislääkkeen, mutta eipä se uni tullut. Puolilta öin olin käynyt jo toisen kerran kuumassa suihkussa ja kiersin pitkin käytäviä kun supistukset kovenivat. Vinguin hoitajilta (joita oli peräti kaksi kappaletta yövuorossa) lisää kipulääkettä, mutta heillä ei ollut tarjota mitään äkäisempää.

Sitten alkoi Totinen Tuskan Kausi. Yritin istua keinutuolissa, pitää lämpöpakkausta mahan päällä, kävellä, seistä, huohottaa, läähättää, itkeä, korista, maata, istua, hyräillä ja vikistä, mutta mikään ei auttanut. Supistukset kävi niin saakelin kipeää, etten tiennyt miten päin olisin ollut. En voinut olla huoneessani, koska en halunnut häiritä huonetoverin unta, joten kiersin rinkiä osaston aulassa. Välillä minut yritettiin istuttaa paikoilleen, jotta olisi saatu otettua sitä tanan KÄYRÄÄ, mutta en suostunut, koska en voinut istua paikoillani. Johonkin aikaan yöstä toinen hoitajista teki sisätutkimuksen ja totesi, että olen 4 cm auki. Synntyssalit oli kuulemma kuitenkin ihan täynnä eikä osastolla ollut tarjota suihkua ja panadolia vahvempaa lääkettä, joten sain tyytyä olemaan kipeä ja keksimään omat kivunlievitysajatukseni.

Suoraan sanottuna siinä vaiheessa alkoi v-tuttaan aika ankarasti. Kyselin, josko voisin soittaa Miehen kaveriksi, mutta ei kuulemma kannattanut vielä. (Näin jälkikäteen ajateltuna olin tyhmä kun en soittanut. Ei olisi tarvinut olla niin yksin.) Totinen Tuskan Kausi tuntui kestävän loputtomiin. Hoitajat eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota kun voihkin ja märisin yksinäni. Ystävällinen sana tai pari olisi helpottaneet kovasti, mutta ymmärrettävästi heillä oli kiire muiden hoidokkiensa kanssa. (Vaikka oikeasti en ymmärrä ollenkaan – ei olisi mennyt monta sekuntia jonkin rohkaisevan lauseen sanomiseen tai edes synnytyssalitilanteesta tiedottamiseen!!! )

Oolrait, vihdoinkin, klo 5.20, synnäriltä kärrättiin äiti ja lapsi osastolle ja oli meikäläisen vuoro hypätä pyörätuolin kyytiin. Soitin Miehelle, että alkaa tulla kiireen vilkkaa paikalle. Tuolia työntävän kätilön kanssa juteltiin, että ammehuone on juuri sopivasti vapaa ja mieliala nousi heti 150 yksikköä, koska amme oli ollut alusta asti synnytystoiveeni ja haaveeni.

Salissa minut otti vastaan mukava kätilö, joka auttoi mut lavetille ja teki sisätutkimuksen. Olin 7 cm auki. Amme ja epiduraalipuudutus saivat siivet ja liihottivat huoneesta ulos. Olin hieman järkyttynyt, että tilanne oli jo niin pitkällä ja toisaalta kauhistunut, että enkö saakaan enää mitään puudutusta?! Yritin ilokaasua, mutta se ei tuntunut hyvältä, ihan kuin happi olisi loppunut. (Mies tuli juuri sopivasti paikalle ja olin siitä ikionnellinen.) Kätilö tuumasi, että ei hätää ja kutsui tohtorin antamaan kohdunkaulanpuudutteen, joka tehosi nopeasti ja toimi kuin unelma. Pystyin vihdoinkin rentoutumaan ja unohtamaan kivun. Mua nukutti armottomasti ja nuokuin hetkisen. Puudutteen lisäksi lääkäri ruuvasi pinnin Vauvan päähän sydänäänien seurantaa varten.

Täytyy tähän väliin sanoa, että olen piikkikammoinen tyyppi ja erittäin tyytyväinen siitä, että mulla ei just silloin sattunut olemaan lasit päässä kun tohtorinna tuikkasi puudutteen kaksimetrisellä piikillä. Jos olisin nähnyt ne neulat (jotka Mies myöhemmin kuvaili sangen vivahteikkaasti), olisi varmasti pillahtanut itkuun.

Kätilön virka-aika loppui ja paikalle saapui uusi Täti, yhtä mukava ja luotettava kuin edellinenkin. Mukanaan hänellä oli Harjoittelija, joka oli harjoitellut meikäläisellä jo neuvolassa. Oltiin molemmat ilahtuneita jälleennäkemisestä!

Hissukseen puudutteen tenho vaimeni, eli kohdunkaula oli liki kokonaan pois tieltä. Kivut palasivat ja taas läähätin ja uikutin kuin henkitoreissani. Kätilö tutki tilanteen ja sanoi, että alkaa olla aika Ponnistuksen. Löysin nopeasti oikean suunnan ja tein pari koeponnistusta. Ne onneksi helpottivat supistuksen tuskaa, mutta kätilö tilasi silti lääkärin laittamaan pudentaalipuudutuksen. Olin loikata lavetilta, koska puudutteen laittaminen sattui ihan ÄLYTTÖMÄSTI! (Mies-parka istui sivulavetilla ja kuunteli kauhistuneena mun surkeaa oloani. Olin antanut hänelle mahtikäskyn pysyä kaukana minusta ja sallin hänen lähestyä ainoastaan antamaan mulle vettä.)

Jonkin ajan kuluttua hanurissa alkoi tuntua painostava tunne, joka kuulemma merkitsi, että Vauvaa aletaan työstämään kunnolla ulos. Siispä pinnistin ja punnistin voimieni takaa aina supistuksen tullessa. (Mulla on ehta peräpukama todisteena siitä!) Olin kyljelläni, koska Vauvan sydänäänet heikkenivät välillä, ja minun olisi pitänyt jaksaa nostaa yläjälka koholle ja pitää siitä kiinni, mutta eihän se onnistunut ollenkaan. Onneksi olen hyvä käskyttämään tarpeen vaatiessa ja järjestin kätilöharjoittelijakaverini jalanpitäjäksi.

Tässä vaiheessa ajantajuni pimeni kokonaan. Tuntuu kuin olisin ponnistellut tuntikausia, mutta todellisuudessa kakkosvaihe kesti vain 34 minuuttia. Kun olin ähissyt parikymmentä minuuttia, kätilö mainitsi taikasanan ”imukuppi”. En pistänyt hanttiin. Olin siinä vaiheessa niin poikki, että mulle oli ihan sama mitä meikäläiselle tehdään, kunhan vaan Vauva saadaan vahingoittumattomana ulos.

Paikalle hälytettiin imukuppilääkäri, lastenlääkäri ja toinen kätilö. Lastenlääkärin mukana tuli harjoittelija, jotenka huoneessa oli yhteensä kuusi lääkintähenkilökuntaan kuuluvaa synnyttäjän ja Tulevan Isän lisäksi. Olin totisesti huomion keskipisteenä! Kätilö ilmeisesti puudutti alakertaa ja leikkasi epparin, lavetti muutettiin jalkatelineillä tilanteeseen sopivaksi ja synnytyslääkäri kiinnitti imukupin Vauvan päähän irroitettuaan pinnin pienen taistelun jälkeen. (Eikä se imukuppi ollut sellainen harmittoman näköinen muovinen kapistus, mitä synnytysvalmennuksessa näytettiin, vaan karu metallinen sairaalaväline, joka yhdistettiin pitkällä letkulla imuriin!) Imukupin laittaminen sattui KIPEÄSTI ja sain taas uuden aiheen ulvoa.

Eipä sitten muuta kuin ankaraa puskemista ja vetämistä. Oksitoniini virtasi ja supistukset yltyivät. Jokaisella supparilla meikä ponnisti kolmesti ja vauva kuulemma todellakin liikkui alemmaksi. (Hirmuinen työntäminen ja vetäminen liu’uttivat mut ihan sängyn alareunaan ja tuntui että olisin tipahtanut, jos en olisi ollut kiinni jalkatelineissä.)

Kun Vauvan pää oli tulossa ulos, tuntui kuin peräsuoli repeäisi. Ponnistin aivan yli-inhimillisillä voimilla, kurlutin ja ähisin. Silmissä musteni, mutta päärin, että NYT PERSKULES TULET ULOS SIELTÄ! Ja ulos hän tuli – kun vartalo vihdoinkin solahti hartioiden jatkona, tunne oli sanoinkuvaamattoman helpottava. Ah! Vihdoinkin kivut menivät pois ja kauan kaivattu ja odotettu Vauvanen oli maailmassa. Oli aurinkoinen torstaiaamu ja kello 9.24.

Lääkärit ja kätilöt ottivat Vauvan heti hoitoonsa. Itse ehdin nähdä pikaisesti vain kelmeän selän ja sinertävät pakarat kun hänet jo kannettiin ulos huoneesta. Matkalla kuului vaimea ää. Miehelle Pikkuista vilautettiin sen verran, että hän ehti todeta olevansa Pienen Tytön Isi. Syynä kiireeseen oli kaulan ympäri kiertynyt napanuora ja siitä johtuva sydänäänien heikkeneminen.

Vauva lämmitteli kaapissa tunnin verran (Mies oli seuranansa) ennen kuin hänet tuotiin kainalooni. Sillä aikaa istukka tuli ulos ja kätilö tikkasi epparin ja repeämän. Kävin suihkussa ja olin onnellinen. Onni muuttui joksikin vielä syvemmäksi ja paremmaksi kun sain Oman Kullanmurumme syliini. On ihanaa olla Äiti.

-----------------------------------------------------------
Paino: 3440 g
Pituus: 51,5 cm (imukupista johtuvan kupan kanssa)
Nuppi: 34 cm
Pisteet: 6, 7, 9

Synnytyksen kokonaiskesto oli 12 h 27 min (I vaihe 11.50, II vaihe 00.34, III vaihe 00.03).

Jälkikäteen meille kerrottiin, että Vauva tuli ulos avosuisessa tarjonnassa, eli kasvot ylöspäin. Jossain tapauksissa tällainen asento pysäyttää koko synnytyksen, koska pikkuinen ei välttämättä mahdu tulemaan ulos niin päin. Nyt onneksi mahtui ja sain kuulla, että mulla on hyvä lantio. Ehhehe!

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi hyvä mieli. Vain osastolla viettämäni Tuskan Kausi kaihertaa mieltä. Salissa oli ihanaa henkilökuntaa, jotka osasivat tsempata justiinsa niin kuin pitikin. Mies oli aikalailla sivustaseuraaja, mutta mulle oli todella tärkeää, että hän oli paikalla. (Varsinkin kun olen tämän kokemuksen jälkeen hänen silmissään kuulemma Maailman Kovin Jätkä. Hahaa!)

23. maaliskuuta 2008

34+5

Olisi hirveät himarit käydä Kunnon Lenkillä, vetää menemään sellaista vauhtia että hippulat vinkuu. Mutta ei. Tätä ruhoa voi liikutella vain tössyvauhdilla, sellaisella että klenkkaavat lonkkavikaiset mummotkin jättää nielemään pölyä. Ipanuskin kävelee pätykkäkintuillaan nopeampaa kuin mä. Pöh.

Oon hoksannut, että tuntuu iljettävältä kun istun lattialla jalat ristissä, kumarrun eteenpäin ja maha koskettaa jalkaan. Yök! Aivot ei heti hoksaa, että mikä kosketti koipeen ja mikä tuntui mahanahassa. Aluksi sitä melkein säikähtää ja sitten puistattaa. Kumpikaan koskettava osapuoli ei tunnu omalta.

Eilen rikoin rankalla kädellä raskausajan ruokailutabuja. Söin varmaan yli puolet briejuustoklöntistä! Iik! Kauhea mutsi! Ehdoin tahdoin asettaa Syntymättömän Lapsensa lattiiksi listerialle kun ei pysty pitämään himojaan kurissa! Olisi himottanut kauheasti ottaa valkkaria juuston ja keksien seuraksi, mutta sen hingun kuitenkin blokkasin kokonaan. Hyvähyvähyvä! (Otan taatusti vahíngon takaisin kun Juniori on ulkoistettu...)

18. maaliskuuta 2008

34+0

Neuvolauutisia: ei mitään uutisia. Verenpaine ok, pissa puhdasta, pötsi kasvaa keskikäyrää pitkin, painonnousu bueno. Beibe kellii nuppi alaspäin ja heiluttelee itseään kahden plussan verran ja pikku-pumppu jumputtaa hyvään tahtiin. Seuraava aikakin on vasta kolmen viikon päästä.

Esikoinen oli mukana neuvolassa. Tatti tuijotti vähän epäluuloisena kun makasin tutkimuslavetilla ja terkka paineli mun mahaa. Vauvan sydänääniin Tuleva Isosisko tuumasi oho!

Olo on ihan jees. Maha on aika painava ja tuntuu koko ajan, mutta mitään paikkaa ei kolota kohtuuttoman paljon. Tai oikeastaan ollenkaan. (Paitsi maha-tissakeväliä, mutta sehän on ihan tavallista. Ei oikeastaan edes mainitsemisen arvoista.)

Energiaa kaipaan. Sitä ei vaan ole. Kaikki kotihommat vaatii Ponnistelua. Mikään ei huvittaisi, ainakaan mikään muu kuin rötväys. Laiska Mato olen, mutta tänään parannan tapojani sen verran että menen pitkästä aikaa kävelylenkille!

13. maaliskuuta 2008

33+2

Lomalla olen. Lääkäri päästi sairaslomalle, eikä tarvinnut edes kitistä ja vinkua. Sanoin vaan että en enää jaksa olla töissä. Eipä nyt sitten enää tarvikkaan aika moneen kuukauten!

Terveyskeskuksen lääkäri on vissiin vähän käsi dopplerin kanssa. Kesti ainakin kolme minuuttia, ennen kuin hän sai Juniorin sydänäänet eetteriin. Melkein jo huolestuin. Vaan siellä se pumppu paukuttti sataaneljääkymppiä. Yläpaine oli sen verran koholla, että pitää taas ensi viikolla mennä mittauttaan.

Nyt voisi alkaa siivoomaan ja pyykkään vauvankuteita ja pistää kaikki kaapit ojennukseen ja leipoa pakastimen täyteen vehnästä. Jos siis viitsis ja jaksais. Enpä taida ihan vielä.

Ai joo, tulipa se äitiys/vanhempainrahapäätöskin vihdoin. Oujee, rahan tuloa ei voi estää!

10. maaliskuuta 2008

32+6

Esikoisen synttäribileet kävi Mahan päälle. Lauantain leipomarutistus oli tuskallinen, selkä meni ihan paksaksi ja eiliset aamusta iltaan kestäneet Juhlat olivat viimeinen niitti. Illalla olo oli niin kipeä, etten osannut puhua kuin äyskimällä. Onneksi yhdeksän tunnin katkeamattomat yöunet helpottivat vähän, mutta varasin silti lääkäriajan ensi torstaille.

Äitiysloman pitäisi alkaa vissiin 25.3., mutta en ole vieläkään saanut päätöstä asiasta. Kyselin palkkalaskennasta, josko sieltä on toimitettu tiedot Kelalle, mutten ole saanut vastausta vielä. Seuraavaksi ahistan Kansaneläkelaitosta. Olisihan se ihan kiva tietää, myönnetäänkö mulle lainkaan äitiysvapaata ja ennen kaikkea liksaa siltä ajalta.

Etupallo on kasvanut hankaliin mittoihin. On vaikea istua, maata, seistä, kävellä, kumartua, pitää Esikoista sylissä, syödä (kun on istuttava niin kaukana pöydästä), harjata hampaita (kun tahnat tippuu mahan päälle eikä lavuaariin kun suu valskaa), halia Armaani kanssa... Unessa pötsi oli jo niin valtava, että se heilui kuin holtiton vesi-ilmapallo ja uhkasi haljeta!

6. maaliskuuta 2008

32+2

Mittasin pötsinympäryksen: 107 cm. Lievää keskivartalolihavuutta... Äitiyshousut alkaa jäämään pieniksi, iik! Ei huvittaisi ostaa enää tässä vaiheessa mitään spesiaalivaateita. Mutta onneksi kotosalla palloillessa ei tarvitse muuta kuin mukavat teryleenit tai teltan mihin verhoutua.

Väsyttää koko ajan. Sama sille, nukunko 10 vai kuusi tuntia yössä, olotila on ihan samanlainen. Kyllä odotan kovasti äitiysvapaata, silloin saa ainakin ottaa päiväunia! Olen alkanut näkemään vauvaunia, meidän Bebe näyttää niissä aivan syötävän suloiselta suppusuulta.

3. maaliskuuta 2008

31+6

Neuvolakuulumisia: tup-tsup-tsup-tsup-tsup-tsup 140 kertaa minuutissa. Äidin lukemat: 116, 73, 133/83, 28. Turvotusta ja verenpaine noussut. Mutta ”raskauden kulku on hyvä”. Hyvä hyvä.

Taas valitin samoja valituksia kuin aikaisemminkin ylämahan poltepisteestä ja selästä. Uutena aiheena esittelin unettomat yöt. Terkka toivotti tervetulleeksi tohtorin vastaanotolle tämän tai ensi viikon torstaina jos en jaksa olla töissä. Alkaa tuntua, että tilaan ajan ensi viikon alussa. Tällä viikolla laitan hommat duunissa sille mallille, että mikään ei jää kaihertaan mieltä.

Läpimurto on tapahtunut myös tyttövauvan nimimietinnössä! Vihdoinkin kekkasin nimen, jota Mies ei kokonaan tyrmännyt! Ehkä me päästään vielä yhteisymmärrykseen...